PekkaShemeikka Eurooppa on tunteen asia.

EU Connecting People

Kaikki ei ole aina siltä miltä näyttää. Muistan kun kuuntelin kesäkuussa 2005 tuolloin väistyvän EU:n puheenjohtajan, Luxembourgin pääministeri Jean-Claude Junckerin ja tulevan EU:n puheenjohtajan, Ison-Britannian pääministeri Tony Blairin puheita Euroopan parlamentin täysistuntuntosalissa Strasbourgissa. Blairin puhe oli henkeä nostattava ja eurooppalaisen kunnianhimoinen.

Tänään olemme Brexit-kriisissä. Näin ei tarvitsisi olla. Tietenkin pääministeri Cameron teki väärän päätöksen viedessään maansa jäsenyyden sisäpoliittiseen kansanäänestykseen. Tietenkin saarivaltio Ison-Britannian laajat kansanjoukot ovat aina kokeneet etäisyyttä Brysseliin. Tietenkin britit ovat itse vastuussa päätöksistään.

Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Ei brittien eikä myöskään Euroopan unionin kannalta. On jo moneen kertaan toistettu tosiasia, että mahdollisessa Brexitissä häviävät molemmat. Vähemmän on katsottu peiliin, miksi näin pitkälle on lopulta ajauduttu. EU on joutunut ymmärrettävästi vetämään johdonmukaisen loogista neuvottelulinjaa, rusinoita pullasta ei voi poimia.

Riskinä kaikille on unissakävelijän kohtalo. On kohtalon ironiaa, että päivälleen 11 vuotta sen jälkeen, kun Ison-Britannian pääministeri piti Euroopan parlamentissa itsekriittisen puheen Euroopan johtajuudesta 23.6.2005, Isossa-Britanniassa järjestettiin kansanäänestys maan EU-jäsenyydestä 23.6.2016.

Pääministeri Blair vaati jo kesäkuussa 2005 vahvempaa sosiaalista ja kansainvälistä Eurooppaa globalisaation vastapainoksi. Samaan aikaan Ison-Britannian pääministeri oli ennen kaikkea huolissaan EU:n poliittisesta johtajuudesta suhteessa kansalaisiinsa: ”Kansalaiset soittavat trumpettejaan kaupungin muureilla, mutta kuuntelemmeko me heidän huoliaan?”

Jälkiviisaasti on helppo todeta, että alttius helpolle populismille on aina ollut olemassa. Ison-Britannian pääministeri Blairin kysymys jo vuonna 2005 EU:n kansalaisten uudelleen kytkemisestä Eurooppaan ”how are we reconnecting people with Europe?” on entistäkin ajankohtaisempi vuonna 2019. Historian ironian ohella tässä piilee mahdollisuus.

Britit äänestävät lopulta EU-vaaleissa 26.5.2019. Lopputuloksesta riippumatta väittely eurooppalaisuudesta ja brittiläisyydestä on nyt noussut aivan uudelle tasolle Isossa-Britanniassa vuoden 2016 kansanäänestykseen verrattuna. Kansallinen ja eurooppalainen identiteetti täydentävät toisiaan myös Isossa Britanniassa. Tämän lisäksi alueelliset identiteetit Skotlannista Walesiin ovat aina olleet vahva osa Britanniaa.

Brexitin opetukset kannattaisi kääntää ehkä laajemminkin uuden yhteistyön hengeksi EU:ssa. Nykyisessä EU:ssa poliittista keskustelua käydään kansallisissa vaaleissa ja eurovaaleissa toisistaan erillään. Näin EU:n yhteishenki ei vahvistu. Pahimmillaan voidaan ajautua jopa uusiin Brexitin kaltaisiin tilanteisiin. Peiliin kannattaa katsoa sekä instituutioissa että pääkaupungeissa. Vaihtoehtona pääkaupunkien ja instituutioiden yhteistyön tiivistämiselle on helpon populismin voittokulun jatkuminen.

Blairin ja muutamien muiden vahvojen eurooppalaisten politiikkojen viime vuosien vetoomukset poliittisesta johtajuudesta EU:ssa ovat osuneet naulan kantaan. Vahva Eurooppa tarvitsee vahvempaa sisäistä johtajuutta ja sisäistä vuoropuhelua. Europarlamentin ja kansallisten parlamenttien jäsenten tulisi arvostaa aktiivisesti toisiaan.

Ison-Britannian pääministerin viesti vahvasta ja sosiaalisesta Euroopasta on tänään vähintäänkin yhtä ajankohtainen kuin vuonna 2005. Äänestämme yhdessä brittien kanssa viikon kuluttua.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän harrivirtanen kuva
Harri Virtanen

"Tänään olemme Brexit-kriisissä. Näin ei tarvitsisi olla. Tietenkin pääministeri Cameron teki väärän päätöksen viedessään maansa jäsenyyden sisäpoliittiseen kansanäänestykseen."

Ja miksi näin? Oletko demokratian vastainen? Kannatatko jotain totalitarismia? Diktatuuria? Vai mistä tämä kansan tahdon vastaisuus? Eikö kansalla saakaan olla valtaa omista asioistaan? Perusteluja?

Käyttäjän PekkaShemeikka kuva
Pekka Shemeikka

Hei, kiitos kommentista. Ilman muuta briteillä oli oikeus kansanäänestykseensä ja myös sen tulokseen. Halusin vain tuoda tämän rinnalle toisenkin näkökulman eli maan aiemman, toisen pääministerin eurooppalaisen vision. Tämä osoittaa vain, että Britanniassakin kehitys voi mennä moneen suuntaan. Ilman muuta kansalla pitää olla oikeus kantaansa ja sen jatkuvaan päivittämiseen.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Itse asiassa britit äänestävät jo torstaina 23.5. Se voi olla harmillistakin. Mutta ehkä sitten sunnuntaina 26.5. Faragen vaara ymmärretään jo ottaa vakavasti.

Käyttäjän PekkaShemeikka kuva
Pekka Shemeikka

Kiitos täsmennyksestä, nyt vain odotetaan seuraavaksi brittien äänestyksen tulosta. Itse toivon, että äänestystulos toisi uutta dynamiikkaa tämänhetkiseen poliittiseen tilanteeseen.

Käyttäjän MattiKarjalainen1 kuva
Matti Karjalainen

Jopa on herra Shemeikka löytänyt eurooppalaisen sankarin ja johtajaidolin. Tony Blair on henkilö, joka eurooppalaisuuden sijaan omisti pääministeriuransa Yhdysvaltojen presidentti Georg W. Bushin liehittelemiseen ja palvelemiseen. Huippusuorituksena tästä liehittelystä Blair tietoisesti valehteli Irakin ns. joukkotuhoaseista ja aiheutti korkea-arvoisen brittivirkamiehen itsemurhan, tarpeettoman Irakin sodan, noin puolen miljoonan irakilaisen kuoleman "halukkaiden" valloitussodassa Irakia vastaan ja sodan aiheuttamassa Irakin sisällissodassa, synnytti ns. ISIS-taistelijoiden ilmiön, lisäsi maailmanlaajuista terrorismia ym., ym.. Sujuva puhuja ja valehtelija Blair kieltämättä on, mutta ei hänestä olisi ikinä saanut Yhdistyneen kuningaskunnan päämisteriä tulla eikä hän millään muotoa kelpaa eurooppalaisuuden esikuvaksi.

Käyttäjän PekkaShemeikka kuva
Pekka Shemeikka

Kiitos kommentista. Halusin tässä blogissani keskittyä vain Blairin puheenvuoroon Euroopan parlamentissa eli hänen eurooppalaiseen visioonsa toisenlaisena brittipääministerinä esimerkiksi Cameroniin tai Mayhin verrattuna. Blairin ulkopolitiikan ja mainittujen kysymysten kommentointi olisi tietysti toinen tarina.

Käyttäjän kariilkkala kuva
Kari Ilkkala

EU on menettänyt legitimiteettinsä niin monella tavalla, ettei nyt käytettävissä oleva aika riitä alkaa niitä luettelemaan.

Nostan esiin vain yhden pohjakirjoituksessa painotetun seikan: poliittinen johtajuus.

Kuka tai keitä ovat EU:n poliittiset johtajat?

Demokratioissa legitiimi poliittinen johtajuus voi perustua ainoastaan kansalta vaaleissa saatuun mandaattiin.

Komissiota tai sen jäseniä ei kansa valitse, siten sillä ei voi olla poliittista johtajuuttakaan. Silti se on ainoa elin, joka voi esittää EU-lainsäädäntöä.

Legitiimin poliittisen johtajuuden puuttuessa suurimpien EU-maiden johto pyrkii ohjailemaan EU:ta julkisuuden ja erilaisten harvainvälisten keskustelujen kautta. En ole kuitenkaan Macronia tai Merkeliä äänestänyt poliittiseksi johtajakseni.

Blairin nostaminen esimerkiksi kertoo systeemisestä moraalikadosta.

Käyttäjän PekkaShemeikka kuva
Pekka Shemeikka

Kiitos hyvistä kommenteista. EU:n omistajuus on minustakin haasteellinen kysymys. EU on sen verran moniulotteinen toimija, että myös johtajia löytyy moneksi. Sekä EU:n ulkopuolisen maailman että EU:n kansalaisten kannalta on haasteellista, ettei löydy yhtä poliittista johtajaa edustamaan unionia. Toisaalta tämä on varmaan välttämätöntä, eri toimielimistä koostuva järjestelmä heijastaa EU:n moniulotteisuutta. Niin tai näin, mielestäni EU:n (instituutoiden ja jäsenmaiden) tulisi kuitenkin kyetä puhumaan enemmän yhdellä äänellä.

Muuta jatkokommentti vielä lyhyesti kommentteihin/kysymyksiin:
- Olen samaa mieltä, että legitiimi poliittinen johtajuus voi perustua vain kansalta saatuun mandaattiin. Komission osalta tilanne on moniulotteinen. Tällä hetkellä kunkin jäsenmaan hallitus valitsee komissaarinsa. Nämä hallitukset ovat kuitenkin suorassa demokraattisessa vastuussa kansalaisilleen. Kansalaisten valitsema EU-parlamentti myös hyväksyy tai hylkää uuden komission kokonaisuutena. Lisäksi europarlamentti "kuulee" komissaariehdokkaita ja voi käytännössä vaikuttaa komission yksittäisten ehdokkaiden läpimenomahdollisuuksiin. Komissioon kohdistuu siis demokraattista valvontaa sekä kansalliselta että EU-tasolta. Lisäksi järjestelmää on tasapainotettu jäsenmaiden johtajista koostuvalla Eurooppa-neuvostolla, jonka puheenjohtaja toimii käytännössä rinnakkaisena EU:n johtajana yhdessä komission puheenjohtajan kanssa (Tusk-Juncker).

On totta, että suuret jäsenmaat pyrkivät ohjailemaan unionia mahdollisuuksiensa mukaan. Toisaalta onhan heillä takanaan myös suurempi väestönsä. Olen samaa mieltä, että pienempien jäsenmaiden kannalta unionin yleiseurooppalaiset instituutiot ovat parempi vaihtoehto. Tästä näkökulmasta Suomenkin kannattaa jatkossakin tukea sekä vahvaa komissiota että aktiivista Euroopan parlamenttia. Pienten jäsenmaiden kannalta europarlamentti on sikäli mielenkiintoinen toimija, että parlamentin jäsenten vaikutusvalta ei riipu jäsenvaltion koosta vain pikemmin valittavan edustajan asiantuntemuksesta ja verkottumiskyvyistä.

EU on tietysti moniulotteinen kuten jäsenvaltionsakin. Se on kuitenkin osoittaunut menestykselliseksi toimijaksi turbulentissa maailmassa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset